Mitä kuuluu kiertotaloudelle?

Pistäydyin muutama päivä sitten ympäristöministeriössä kuuntelemassa, mitä kuuluu kiertotaloudelle. Kiertotaloudesta Suomessa on puhuttu pitkään. On todettu, että nykyinen lineaarinen talousmalli, jossa tavara valmistetaan, myydään, käytetään ja heitetään pois, on tuhon tie. Tällä tavalla maailman luonnonvarat ehtyvät. Kiertotaloudessa mitään ei mene hukkaan. Toisen jäte voi olla toisen tuote. 

Suomen kiertotalousstrategia valmistui pari vuotta sitten. Tavoitteena on hiilineutraali-kiertotalous Suomi vuoteen 2035 mennessä, jolloin kotimaan kokonaiskulutus ei ylitä vuoden 2015 tasoa. Resurssien tuottavuus ja materiaalien kiertotalousaste tulisi olla kaksinkertaistunut vuoteen 2015 verrattuna. Kaiken tämän pitää tapahtua ympäristöturvallisuutta vaarantamatta. 

Teknologiateollisuuden laskelmien mukaan Suomen mittakaavassa kiertotaloudesta saatavan vuotuinen arvonlisä on 2–3 miljardia euroa vuoteen 2030 mennessä, ja kiertotaloustoimilla voidaan kasvattaa bruttokansantuotetta 1–2 prosenttia. Euroopan tasolla arvonlisäpotentiaaliksi on samassa ajassa esitetty jopa 1 800 miljardia euroa.  

Vaikka Suomea pidetään usein kiertotalouden edelläkävijänä, tuoreen arvioinnin mukaan kiertotalouden nykytila on Suomessa eurooppalaista keskitasoa tai heikompi. Suomi on heikoilla resurssituottavuuden, materiaalien kiertotalousasteen sekä yhdyskunta- ja pakkausjätteen kierrätysasteen edistämisessä. Neljän indikaattorien mukaan (kiertotaloustoimialojen liikevaihto ja yritysten määrä, innovatiiviset julkiset hankinnat, kotimainen materiaalien kulutus ja kotimainen raaka-aineiden kulutus) Suomen suoritus on kohtuullinen. Hyvän arvion Suomi saa vain ekoinnovaatioissa. 

Ympäristöministeriössä esiteltiin ensimmäiset yritykset, jotka ovat tehneet ministeriön kanssa Green dealin, sopimuksen, jolla ne sitoutuvat edistämään omassa liiketoiminnassaan kiertotaloutta. Paikalla oli kymmenkunta yritystä, jotka jo toteuttavat suunnitelmiaan mm. kierrätysmateriaalin käyttämisestä, polton lopettamisesta energiantuotannossa tai kierrätysperiaatteiden huomioimisesta tuotteen tai rakennuksen suunnittelussa. Suunnitelmistaan kertoivat Skanskan, A-insinöörien, Ylvan, Sandvikin, Vantaan energian ja Borealis Polymersin edustajat. Esityksiä kuunnellessa tuli tunne, että nämä yritykset tekevät joka tapauksessa kiertotalouden eteen mitä aikovat tehdä. Onko Green deal yrityksille lähinnä brändiasia?  

Paikalla piipahtanut ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkänen kertoi siitä, miten hallituksen hanke sujuvoittaa lupaprosesseja auttaa kiertotalousyrityksiä. Yhden luukun malli, jota Orpon hallitus nyt on toteuttamassa, kirjoitettiin laiksi jo Juha Sipilän hallituksessa. Mallissa yhdistettiin ympäristö- ja vesitalouslupa sekä luonnonsuojelulain mukainen poikkeuspäätös samaan käsittelyyn, Menettely oli kuitenkin vapaaehtoinen. Yrityksen piti itse sitä haluta. Laki on ollut voimassa neljä vuotta ja vain yksi yritys on käyttänyt tätä mahdollisuutta. Kun menettelystä tulee pakollinen, käyttäjiä epäilemättä tulee enemmän.  

Lupaviranomaisen päätös ottaa oman aikansa. Tilastojen mukaan kaksi kolmasosaa ympäristölupapäätöksistä annetaan alle 10 kuukaudessa. Merkittävä syy päätöksen viivästymiseen on puutteellinen hakemus, jolloin lupaviranomainen joutuu pyytämään lisäselvityksiä.  Harvemmin päätös kuitenkaan on käsittelyssä seitsemän vuotta kuten Kemijoen kalatiepäätöksen kohdalla kävi.  

Usein käy niin, että sekä hakija että edunmenettäjät valittavat päätöksestä. Kun korkein hallinto-oikeus sanoo viimeisen sanan, aikaa on ehtinut kulua. Asianosaisilta ei voi kieltää valitusoikeutta. Päätöksen saattaminen ylemmän tuomioistuimen tutkittavaksi on perusoikeus.  

Poliitikot vähemmän keskustelevat siitä, mistä asiat käytännössä kiikastavat, kun päätökset venyvät. Jos uutta investointihanketta suunniteltaessa otettaisiin viranomaiset, alueen muut toimijat ja asukkaat tiiviisti mukaan hankkeen valmisteluun, yritys saattaisi pitää viisaampana ottaa huomioon jo siinä vaiheessa esitetyt mielipiteet ja muuttaa suunnitelmiaan.  

Nykyään yritykset teettävät ympäristövaikutusten arvioinnit ja lupahakemukset konsulteilla, jotka tekevät sen ja vain siten kuin toimeksiantaja haluaa. Vuorovaikutus hakijan ja asianosaisten kanssa jää vähäiseksi. Myöhemmin sitten ihmetellään, kun lupapäätöksestä valitetaan.  

Yhden luukun malli on varmasti tarpeen. On myös hyvä, että jollakin viranomaisella on kokonaisvastuu siitä, että prosessi etenee. Yhden luukun malliin olisi voinut yhdistää myös Turvallisuus- ja kemikaaliviraston luvat.  

Samanaikaisesti poliitiikkojen olisi kuitenkin tarpeen tarkastella koko luvitusprosessia. Onko lainsäädäntömme ajantasalla ympäristöturvallisuuden osalta? Hukkuuko edunmenettäjien ääni, kun heidän mielipidettään käytännössä kysytään vasta sitten, kun on valmistunut tuhatsivuinen YVA-arviointi tai monisatasivuinen lupapäätös?