Liian pientä, liian kallista
Päättyneen kesän aikana asuinalueellani Espoossa on ollut vilkasta. Soraa, betonia, puutavaraa ja muita tarvikkeita on kuljetettu rakennustyömaille. Koneiden ääniä on kuulunut aamusta iltaan. Siinä missä ennen oli yksi talo, nyt pystytetään kolmea, joskus jopa neljää pientaloa samalle tontille. Kyltit rakennustyömaiden laidalla ilmoittavat, että kohteet on jo myyty.
Sama rakentamisvauhti näyttää olevan käynnissä muuallakin pääkaupunkiseudulla. Varsinkin pientaloille on kysyntää. Korona-aika pakotti pääkaupunkiseudun asukkaat miettimään asumistottumuksiaan. Kun kotona tarvitaan tilaa perheelle, harrastuksille ja työnteolle, etsitään isompia asuntoja, mieluummin sellaisia, joissa on myös oma piha.
Myös muualla maassa suomalaiset ovat koronan aikana innostuneet kunnostamaan kotiaan. Rakennustarvikkeet ovat käyneet hyvin kaupaksi ja tuotteiden hinnat ovat nousseet. Terassilaudoista oli kesällä pulaa.
Suomen asuntopolitiikka ei ole koronan aikana päälinjoiltaan muuttunut siitä, mitä se oli ennen pandemiaa. Asunnot kallistuvat pääkaupunkiseudulla. Viime vuosina on kiihtyvällä vauhdilla rakennettu pieniä asuntoja sijoittajille, jotka ovat vuokranneet niitä eteenpäin. Ylipäänsä asuntojen koot ovat kasvukeskuksissa pienentyneet. Niiden ulkopuolella rakentamisen vauhti on hiljaisempaa.
Suomeen on syntynyt kahdet asuntomarkkinat: kasvukeskukset, joissa asuntojen hinnat nousevat ja muu maa, jossa väestö vähenee ja asuntojen hinnat laskevat. Toki näin musta-valkoinen tilanne ei ole. Pienelläkin paikkakunnalla asunnot säilyttävät arvonsa, jos seutu on elinvoimainen ja siellä on tarjolla työpaikkoja. Kasvukeskustenkin kaupunginosien välillä on eroja.
Viime vuonna olin puheenjohtajana virkamiestyöryhmässä, joka valmisteli ehdotuksen asuntopoliittiseksi selonteoksi. Ehdotus luovutettiin ympäristö- ja ilmastoministeri Krista Mikkoselle joulun alla. Selonteko on ollut tarkoitus antaa eduskunnalle.
Sen koommin selontekoasiasta ei ole kuulunut mitään muuta kuin että asiasta käydään yhä poliittisia keskusteluja. Eduskunnalle sitä ei ole annettu. Toisaalta Sanna Marinin hallitusohjelmassa on jo varsin yksityiskohtaisesti listattu ne asuntopolitiikan toimet, joihin nykyhallitus on valmis. Asuntoja luvataan rakentaa lisää kasvukeskuksiin, asuntosäästöpalkkiolain velkamäärän enimmäisrajaa korottaa, ikäihmisten asuinoloja parantaa, taloyhtiölainojen kasvua rajoittaa ja sijoitusasuntojen omistajien verokohtelua kiristää, muun muassa. Osa hallitusohjelman toimista on myös jo toteutettu. Näinköhän poliitikot ovat päätyneet siihen, että hallitusohjelman toimeenpano riittää nykyhallitukselle?
Asuntopolitiikan asiantuntijat, Helsingin yliopiston professori Mari Vaattovaara etunenässä, moittivat suomalaista asuntopolitiikkaa näköalattomaksi. Asunnon tarvitsijan todellisia tarpeita ei oteta huomioon. Rakennetaan liian pientä, liian tiiviisti. Kritiikki kohdistuu ennen muuta pääkaupunkiseutuun
Kritiikissä on pointtia. Siihen asiantuntijoilla ei kuitenkaan ole ratkaisua, millä rahalla tavallinen pieni- tai keskituloinen palkansaaja pystyy hankkimaan unelmiensa asunnon. Valtion tukemat kohtuuhintaiset asunnot kun menevät kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Oman asunnon hankkiminen karkaa yhä kauemmaksi tavallisilta palkansaajilta. Vaihtoehdoksi jää asuminen kalliisti vuokralla.
Poliitikot ovat peräänkuuluttaneet uusia tapoja rakentaa koti. On puhuttu mm. osuuskuntarakentamisesta. Osuuskuntataloja onkin noussut pystyyn pääkaupungin kehyskunnissa ja muualla maassa. Todellista vaihtoehtoa siitä ei ainakaan vielä ole tullut.
Kalliiden asumiskustannusten kanssa kamppaillaan kaikissa maailman metropoleissa. Onko näin pakko olla myös Suomessa, joka lienee edelleen yksi Euroopan harvaan asutuimmista maista?