Hyvä laki ei synny itsestään

Hallituksen esitys suomalaisten liikkumisen rajoittamisesta kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Tämän jälkeen on taas kerran keskusteltu kiivaasti lainvalmistelun laadusta.

Liikkumisrajoituksia koskevan lain valmistelu pääministerin esikunnassa, valtioneuvoston kansliassa eikä esimerkiksi oikeusministeriössä, oli yllättävää. Valtioneuvoston kanslia tunnetaan lähinnä siitä, että sen virkamiehet pääministerin apuna huolehtivat hallitusohjelman toimeenpanosta. Lainvalmistelusta vastaavat ministeriöt, kukin omalla toimialueellaan.

Valtioneuvoston kanslian yhteydessä toimii Lainsäädännön arviointineuvosto, jonka tehtävä on antaa lausuntoja hallituksen esityksistä ja niiden vaikutuksista. Neuvoston jäsenet on valittu henkilökohtaisen asuntuntemuksen perusteella ja he toimivat riippumattomana ja itsenäisenä asiantuntijaraatina. Neuvosto näyttää jääneen korona-asioiden valmistelusta sivuun.

Hallituksella  on myös oma juristi, valtioneuvoston oikeuskansleri, joka ylimpänä laillisuusvalvojana valvoo niin tasavallan presidentin kuin valtioneuvoston jäsenten kuin myös tuomoistuinten ja kaikkien julkista tehtävää hoitavien virkamiesten virkatoimien laillisuutta

Oikeuskansleri on läsnä hallituksen neuvotteluissa ja valtioneuvoston istunnoissa. Käytännössä oikeuskanslerit eivät juuri ole sanoneet poikkipuolista sanaa hallituksen kulloinkin antamista esityksistä.

 Tyyli muuttui, kun Tuomas Pöystistä tuli oikeuskansleri. Pöysti lähetti ministeriöille paimenkirjeen ja ilmoitti aloittavansa hallituksen esitysten ennakkotarkastuksen. Oikeuskanslerin viraston ennakkotarkastukseen joutui tai pääsi lakiesitys, joka oli oikeudellisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävä. Ministeriöiden lainvalmistelijoista oli hienoa saada korkean tason sparrausta valmisteilla olevaan esitykseen. Jäätiin tosin miettimään, miten oikeuskansleri säilyttää riippumattomuutensa, jos hän aktiivisesti osallistuu säädösvalmisteluun.

Sen enempää arviontineuvosto kuin oikeuskansleri esikuntineen ei kuitenkaan vastaa lakiesitysten laadusta. Vastuu lakiesityksen sisällöstä on ministerillä ja asian valmistelleilla virkamiehillä.

Ministerillä on poliittinen vastuu tekemisistään, virkamiehellä virkavastuu. Ministerien poliittiset avustajat eivät toimi sen enempää poliittisella kuin virkavastuulla. He tarvitsevat vain ministerin luottamuksen.

Virkamies on vastuussa siitä, että kaikki mitä hän virassaan tekee tai jättää tekemättä on lainmukaista. Virkavelvollisuuden rikkominen on virkarikos, josta voi olla ikäviä seurauksia kuten vankilatuomio tai erottaminen virasta.

Hallitusohjelma on virkamiehen katekismus  ja se opetellaan huolellisesti, koska sinne on kirjoitettu hallituksen poliittiset tavoitteet. Hallitusohjelmista on vuosien mittaan tullut niin sitovia poliittisia ohjelmajulistuksia, ettei asioita, joista ei ole mainittu hallitusohjelmassa, oteta lainkaan valmisteluun. Vaalikauden aikana monet asiat kuitenkin voivat muuttua ja hallitusohjelma vanhentua.

Koronan kaltaista tilannetta maassa ei ole koettu. On laadittu lakeja ja annettu määräyksiä, joita ei ole aikaisemmin jouduttu antamaan sota-ajan poikkeusoloja lukuun ottamatta. Lainvalmistelijat ovat tarvinneet enemmän poliittista ohjausta kuin normaalioloissa, kun tilanteet ovat olleet uusia. Mutta normaalioloissakin poliittista ohjausta annetaan ja lainvalmistelijat sitä myös edellyttävät.

Lainvalmistelun tasosta on puhuttu vuosikausia, mutta säädösvalmistelun voimavarat ovat pysyneet niukkoina kaikissa ministeriöissä. Uusien lakien valmistelussa tuntuu myös aina olevan hoppu, eikä kunnolliseen asian taustoittamiseen ole riittävästi aikaa. Milloin esteenä on EU:n lainsäädännön toimeenpanolle annettu aikataulu, milloin poliitikkojen kiireet saada näyttävä uudistus aikaan. Mutta myös hyvää lainsäädäntöä kuitenkin tehdään koko ajan – kiireestä huolimatta.

Missä kulkee raja, jossa poliittinen tahto ja virkamiesymmärrys törmäävät toisiinsa. Valtionhallinnossa esittelevä virkamies kirjoittaa äärimmäisen harvoin eriävän mielipiteen ilmoittaakseen, että hän oli päätöksen tehneen ministerin kanssa eri mieltä. Pitäisikö kynnystä madaltaa ja eriäviä mielipiteitä esittää useammin kuten oikeuskansleri Pöysti oman toimintansa osalta aprikoi jokin aika sitten?

Voisiko virkamiesten eriävistä mielipiteistä tulisi uusi normaali? Jos näin kävisi, silloin oikeusvaltiossamme olisi varmasti jotain muutakin pahasti pielessä.